Tervehdystä kehiin!
Olen ollut Hong Kongissa ja seikkaillut muualla Aasiassa (Japani ja Etelä-Korea) nyt kaksi ja puoli kuukautta. Joulukuun lopulla (en tiedä milloin) olisi tarkoitus palata kylmään, raikkaaseen ja toivottavati lumiseen kotimaahan. Keskelle ihmisiä, joiden puheesta ymmärrän joka sanan ja kuivaan ilmaan, jolloin todennäköisesti huulet rohtuvat ja finnit kuivuvat pois. Odotan jo innolla kotimaan kulttuurishokkia. Erno sanoi, että kun innostun oikeen puhumaan englantia muistuttavaa kieltä täällä, lisään lauseisiin sanoja suomeksi kuten "toto ja no niin" lisäksi saatan ajatuksissani tervehtiä paikallista kauppiasta sanomalla moi.
Olen nukkunut pitkään. Päivärytmi on tyystin sekaisin ja olen vain kerran herännyt kukonlaulun aikaan ja kerran nähnyt auringon nousun, tosin se johtui siitä että oltiin matkalla baarista kotiin... Mutta tosiaan pimeät aamut ja auringon vähäisyys tulevat olemaan kova paikka. Joten huomio kotimaan kirjeenvaihtaja! Aika ostaa apteekki tyhjäksi kaverille vitamiineja, kohta niitä tarvitaan. Sorvin ääreen palaamista odotan jo kauhulla :D
Muistan vielä Suomessa ollessani, että päivä kun lähdetään tänne tuntui kaukaiselta ja ennakkoluulottomalta. Sitten saavuttiin ja hups vaan kaikkeen tottuu. Sitten käy vähän muualla ja kaikki onkin taas uutta täällä. Oppii ja uskaltaa kokeilla. Nyt ollaan annettu tilaisuus katukeittiöille ja tilaisuus eksymiselle. Kaipa sitä aina jostain itsensä löytää pois.
Olen täällä ajatellut niin paljon, että polla halkeaa ja kotimaan kirjeenvaihtaja on saanut seurata henkistä kasvua ja sen murenemista kirjeistä. En uskalla edes arvata miten minut diagnosoidaan. Ja jos teen täällä jonkin päätöksen, todennäköisesti unohdan sen ja jatkan elämää Suomessa ihan normaalisti. Päätin tänne tullessani, että aion laihduttaa :D No, eipä ole maitorahkaa tai uunia helpottamssa elämää ja ensimmäisinä kuukausina oli niin tautisen kuuma, ettei juuri liikkumisesta tullut mitään ulkona. Olen parantumattoman pihi jossakin asioissa, kuten en halua maksaa liikkumisesta (salit, jumpat). Nyt onneksi sää viilenee ja patikointi on mieluisampaa ja aika koukuttavaa. Aluksi saa kiroilla rauhassa kun on rankkaa, mutta perillä tuntuukin pirskatin hyvältä. Lisäksi se on paikallinen urheilu täällä, joten olen ehkä tehnyt jotain perin honkkarilaista :)
Vapaaehtoistyökin jäi. Osaksi siksi, että en mielestäni oikein sopeutunut siihen maailmaan. En tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvutta aiheeseen kaupankäynti ja markkinointi. Miä olen hoitaja. Ja kantoonia puhumattomalle ei oikein löydy hommia, vaikka muutamaan sairaalaan laitoinkin viestiä. Toisesta ei vastattu ja toisesta lyhyesti no. Lisäksi täällä on 200 000 filippiiniä, joiden kanssa kilpailen lastenhoito hommista. Hävisin.
Hävitty taistelu, ei koko sotaa. Olen saanut matkustaa. Olen saanut elää melkein kuin paikalliset. Minulla ei ole kotiintuloaikaa, ei vastuuta muusta kuin itsestäni ja ehkä vähän Ernosta. Helppoa? No ei, kun ei koe itseään tarpeelliseksi, vaikka kotona saakin kehuja tiskauksesta (mainasin heittää sillä tiskiharjalla kyllä päin näköä!).
Mitä sitten tulevaisuudessa? Saadaan kaksi vierasta Suomesta eri aikoina, jolloin saan toteuttaa sisäistä matkaopastani oikein olantakaa. Ollaan suunniteltu Ernon kanssa kaksi matkaa Kiinaan ja sitten vielä joulunajaksi jonnekin. Eli jotain mukavaa on vielä edessä, erilaista mukavaa. Enää työttömyys ei niinkään stressaa tai aiheuta pahaamieltä olla toimettomana vaan on tullut varmuutta touhuta itse. Ja todennut, että enköhän minä kotomaassa jouda hommia tekemään. Varmuutta on se että ei tarvi olla saarella kotona vaan voi ottaa sen bussin hornantuuttiin ja toivoa parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti